Helsinki City Run Kokemuksia

14.5.2016 Helsinki City Runin lähtöviivalla seistessäni mietin, miksi vapaaehtoisesti kiusaan itseäni ilmoittautumalla näihin juoksutapahtumiin? Eihän se ihan tervejärkistä touhua ole? Yritimme ystäväni Tytin kanssa lohduttautua ajatuksella että ”parin tunnin päästä se on ohi” kun odoteltiin lähtöä sadetakit päällä, jännityksestä kankeina, epävarmoina omasta kunnosta ja toisaalta varmoina muiden kunnon ylivertaisuudesta. Mutta eipä mennyt kauaa lähtölaukauksesta kun kaikki epäilevät ajatukset kaikkosivat päästä ja huomio oli vain ja ainoastaan omassa suorituksessa. Olympiastadionilla maaliviivan ylityksen jälkeen olo oli kuin kolminkertaisella olympiavoittajalla!

Tuona lauantaina koitti siis kauan odotettu ja pelätty ”puolivälin krouvi” Helsinki City Runin puolimaraton. Omalta osaltani kello pysähtyi aikaan 02.02.40, harmittavasti piirun verran yli kahden tunnin. Toisaalta aika viime syksystä parani reilusti yli viidellä minuutilla, voinee siis olla tyytyväinen! Olo juoksun jälkeen oli yllättävän hyvä ja energinen vaikka tietysti väsynyt. Minulle tuo olo viesti hyviä signaaleita ajatellen syksyn maratonia. Paikat pysyivät ehjinä ja kivuttomina, mikä tuntui lähes lottovoitolta viime vuoden polven rasitusvamman jälkeen. Oli myös mahtava huomata juoksun aikana, miten hyvin jaksoin kannatella kroppaa loppuun asti ja pitää juoksuasennon hyvänä. Lankut ja pidot ovat menneet siis ilmeisen hyvin perille keskivartaloon!

Tapahtumana HCR oli valtava massatapahtuma yli 17 000 osallistujallaan mutta silti samalla yksilöllinen ja erittäin hyvin järjestetty. Juoksijat oli jaettu tavoiteaikojen perusteella 10 ryhmään, jotka lähtivät noin 15min välein. Minä lähdin kolmannessa ryhmässä numerolla 4493, 2000 muun juoksijan kanssa. Järjestelyt pelasivat koko matkan äärimmäisen hyvin. Reitti oli hyvin suunniteltu, eikä viimeistä kilometriä lukuun ottamatta juuri ruuhkaa ollut, huolto pelasi ja reitin varrella oli paljon iloisia ihmisiä kannustamassa ja tsemppaamassa tasapuolisesti kaikkia epävakaisesta säästä huolimatta. Muutaman ystävänkin bongasin reitin varrelta kannustamasta, josta sai hurjasti lisäenergiaa juoksuun.

Puolimaraton on rankka koettelemus keholle mutta vaatii myös kosolti henkistä kanttia. Helposti syyllistyn ajatteluun: en pysty, en jaksa, en osaa. Noidankehä on valmis! On vaikea ajatella järjellä ja unohtaa turhat paineet ja murheet, ja luottaa siihen että juoksu menee hyvin. Pieni jännitys tietysti kuuluu asiaan ja virittää kehon parhaaseen suoritukseensa mutta liika on liikaa (ja aivan turhaa).

Lähtökohtaisesti kuitenkin suurin osa juoksijoista juoksee vain omaksi ilokseen, ilman ”oikeita” paineita kilpailusta, elantomme ei riipu juoksun minuuttilukemasta tai meitä potkita ulos juoksuryhmistä vaikka aika ei olisi huippuluokkaa. Luomme itse omat peikkomme ja paineemme. Mitä sitten vaikkei ennätys paranisi aina joka juoksulla tai mitä sitten vaikka naapurin Matti juoksee sinua lujempaa? Pitää luottaa itseensä ja tehdä parhaansa mutta samalla terve kilpailuhenkisyys ja kunnianhimo auttavat parhaaseen lopputulokseen.

Lopputuloksesta ja loppuajasta huolimatta juoksu on yksi uusi kokemus lisää ja oppia juoksijalle. On tärkeä osata tuntea ja kuunnella omaa kroppaa ja löytää parhaat tavat valmistautua ja suorittaa juoksu. Lähtökohtaisesti en vielä ole kovin kokenut juoksija ja luonteeltani kova stressailija, joka tietysti vaikutti valmistautumiseeni. Juoksun alusviikolla yritin ajatella järjellä ja unohtaa turhat itse itselleni luomat paineet. Edes valmentaja-Mika ei luonut minulle paineita vaan neuvoi, ohjeisti ja rauhoitteli. Tein parhaani ja luotin siihen työhön, jota olen alkuvuoden aikana tehnyt ja nautin juoksusta. Pois turha stressaaminen ja panikointi!

Ja hyvinhän se lopulta meni! Fiilis juoksun jälkeen on parasta mitä tiedän, noina hetkinä muistan miksi juoksen ja miksi rakastan sitä.

Nyt hyvillä mielin katseet kohti kesä ja Helsinki City Marathonia!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *